Palvelusponi

Näin unta, jossa olin vielä yliopistossa. Työskentelin silloin hetken siivoojana, ja unessa Maya oli työparini. Unen maailmassa sellainen oli niin normaalia, että autoin hevostani rutiininomaisesti pukeutumaan työvaatteisiin aamulla neljältä, kun lähdimme kotoa ollaksemme kuudelta töissä.

Ruskan viikkoraha

Ruska oli kysynyt heti aamusta, saisiko hän kaksi euroa, jos imuroisi ja pesisi auton ihan itse. Tiesin, ettei Ruskan siivoamisella ihan puhdasta tulisi, mutta lupasin kokonaiset viisi euroa, jos hän tosiaan niin tekisi. Eihän se nyt vaarallista olisi, jos melkein nelivuotias saisi jotain viikkorahaketta. Innokkaastihan Ruska pesi auton, ja vannotti sitten, etten lähtisi tallille ennen kuin hän on käynyt äidin kanssa kaupassa ja vaihtanut vaatteet, että hän ehtisi mukaan. Lupasin odottaa. 

Tallilla harjasimme yhdessä ilahtunutta Mayaa. Ruskaa vähän jännitti tavallinen harjaaminenkin, koska olin luvannut, että nyt hän saisi ratsastaa ihan itse. Kun tuli aika nousta selkään, Ruska käski hätäisesti odottamaan hetken, että hän ehtisi käydä vessassa. Oli siis pakko pyytää tallipihassa vaeltava Keitaro vahtimaan Mayaa, jotta pääsin paimentamaan Ruskan tallikämpän ovesta sisään, yksin kun häntä en vielä talliin hevosten sekaan uskaltanut päästää. Käskin jättämään samalla tallikämppään repun, jonka Ruskan oli ollut ihan pakko saada ottaa mukaan.

Sitten ratsastettiin. Pää pystyssä siellä mentiin, ja otettiin välillä satulan etukaaresta kiinni, kun liikaa horjahdettiin. Ohjia pidettiin pitkinä, mutta kädet linkussa ja tomeran näköisesti. Maya pysähtyi kiltisti, kun Ruska veti epätasaisesti, mutta erittäin hellästi ohjista. Se lähti liikkeelle varovaisesti, kun Ruska painoi sitä pohkeilla siitä kohtaa, mistä minä yleensä painan polvillani. Kääntymistäkin kokeiltiin, ja ensimmäisen kerran Maya joutui kääntymään Ruskan yhtäkkisen, raivostuneen karjunnan säestämänä, kun tytön mielestä Maya ei totellut tarpeeksi nopeasti. Ruskalle tuli huutamisesta pahempi mieli kuin Mayalle, ja hän yrittikin hyvitellä hevosta kumartumalla halaamaan sitä niin tiukasti, että melkein putosi selästä samalla. Onneksi Maya pysähtyi heti, kun tunsi Ruskan liukuvan liian epätasapainoon. 

Ruska sai pujotella Mayan kanssa kartioiden välistä. Se ei mennyt kauhean hyvin, mutta koska pari kurvia onnistui, Ruska oli ihan tyytyväinen. Hän julisti tulevansa pian kouluratsastajaksi, koska aikoo mennä parin vuoden päästä eskariin, jonka äiti sanoo olevan melkein kuin oikea koulu. Ja sitten Ruska lisäsi menevänsä ensi syksynä kerhoon, "muista se, iskä!" 

Samalla kun Ruska kokeili ihan itse peruuttamista Mayalla, puhuimme siitä, millaista koulua hevoset käyvät. Ruskan mielestä oli huutava vääryys, että hevoset eivät päässeet erityiseen hevoskouluun, vaan niitä koulutetaan kotona. Myös se aiheutti kummastusta, että hevoset menevät kouluun kolmen tai neljän vanhana, eli Ruskan ikäisenä. Kun Ruska alkoi istuskella Mayan käynnissä selkä kumarassa ja nyhtää tamman niskakarvoja irti ajatuksissaan, päätin, että oli aika lopettaa ratsastus.

Kun Maya ratsastuksen jälkeen harjattiin, oli Ruskan pakko päästä taas kesken kaiken tallikämppään, tällä kertaa hakemaan kuulemma jotain elintärkeää repustaan. Jäin taas tallin puolelle odottamaan. Kun Ruska palasi tallikämpästä leveä virne naamallaan ja Pirkan isointa porkkanapussia roikottaen, minulle selvisi, miksi tyttö oli halunnut aamulla kaksi euroa. Kun harjasin Mayan loppuun, annoin Ruskan syöttää sille ihan liian monta porkkanaa. Itsehän hän oli ne ostanut, ja harva lapsi tuhlasi vähän rahansa lemmikkinsä herkkuihin, kun olisi voinut ostaa vaikka karkkia. Muutama porkkana jätettiin pussiin ja vietiin rehuhuoneeseen jaettavaksi kaikille. En voinut antaa Mayan syödä kahta kiloa porkkanaa yhdeltä istumalta.

Mayan huono päivä

Mayalla oli taas surkea päivä. Jo muutaman asteen yhtäkkiset lämpötilanvaihtelut saivat sen nivelet ja lihakset särkemään, muuttui ilma sitten lämpimämmäksi tai kylmemmäksi. Ja lämpötilanvaihteluitahan tänä keväänä riitti! MSM-jauheella oli tamma saatu pidettyä suurin piirtein kävelyttelykunnossa enimmän osan aikaa, mutta välillä oli kauheita päiviä. Yleensä kauheina päivinä riitti tavallisen kipulääkkeen syöttäminen aamurehuissa ja kylmällä avaruuskankaasta tehdyn loimen nostaminen Mayan selkään. Tänään kuitenkin oli niin kivulias päivä, että Mayalla kävi aamusta eläinlääkäri piikittämässä kortisonia polviin ja päivällä hevoshieroja hoivaamassa kaulaa ja runkoa.

Minulle Mayan lääkäröinti on ahdistavampaa kuin tammalle itselleen. Maya tykkää kaikista ja luottaa eläinlääkäriin, mutta minä en pidä uudesta, uuteen talliin muuttamisen myötä vaihtuneesta eläinlääkäristä. Sinäkin päivänä talliin tullessaan hän tokaisi: "jaaha, Mayaa pitää sitten piikittää. Taas. On se kumma..."
Sellaisessa puheessa ei ollut suoraa arvostelua, mutta kyllä minä hänen mielipiteensä äänensävystä kuulin. Hänen mielestään Maya olisi pitänyt viedä ammuttavaksi jo kauan sitten, viimeistään tänä keväänä huonoista ilmoista johtuvan kipuilun takia. Olin kuitenkin vahvasti eri mieltä Mayan lopettamisesta. Ammun sen kyllä vaikka itse heti kun sillä on enemmän huonoja kuin hyviä päiviä. Vielä se oli kuitenkin yleensä onnellinen. Siristinkin silmiäni ja vastasin eläinlääkärile: "niinpä, niin pitää. Otapa sitten ja piikitä. Mayan pitää päästä syömään ja sullakin on varmasti kiire jonnekin muualle."

Hevoshierojasta me tykkäsimme Mayan kanssa molemmat. Hänellä oli omintakeinen tyyli. Hän hieroi aluksi ihan niin kuin kuka tahansa hieroja, mutta kiipeili sen jälkeen Mayan selässä, istui siellä sekä etu- että takaperin hieroen kämmenillään, nyrkeillään ja kyynärpäillään. Maya antoi alahuulensa lerppua ja rentoutui silmät puolitangossa. Välillä häntä huiskaisi, kun hieroja osui erityisen kipeään paikkaan, ja jalka polki jos sattui yhtään liikaa. Erityisesti Maya piti akupunktiosta, sekä neuloilla että painamalla tehtävistä vaiheista. Se piti korviensa painelua rapsutteluna, ja neulat eivät siihen sattuneet. Välillä se väristi nahkaansa, koska ilmeisesti sitä kutitti. Minä sain räplätä kännykkää kynnyksellä istuen ja pitää koko touhua silmällä.

Eläinlääkärin ja hierojan lähdettyä sekä kukkaroni että Mayan olo olivat keventyneet huomattavasti. Tamma pääsi illaksi hakaan syömään, vaikka aamulla sen meno oli ollut niin kankeaa, ettei se olisi päässyt kävelemään hakaan asti itse. Minä kiipesin aidalle istumaan, hevosia katselemaan ja murehtimaan. Rapsuttelin Mayan poskia ja leukaa ja mietin, kuinka hullulta toimintani mahtoi näyttää tavallisten ihmisten silmissä. Kuka hullu laittoi joka kuukausi satoja euroja, pahimpina kuukausina tuhansia, ikivanhan, rikkinäisen hevosen hoitoihin? Tiesin hyvin, ettei Mayalla enää ratsasteltaisi yhtään nykyistä useammin tai raskaammin, vaikka sitä kuinka hoitaisin.

Maya tuhahti ja teki vihaisen raviympyrän, kun nyppäsin sen päästä tuntokarvan, joka oli kasvanut kiharalle ja painoi silmää. Se palasi kuitenkin takaisin ja lepuutti vielä vähän aikaa päätään sylissäni. Vaikka oli toukokuun puoliväli, yksinäisiä lumihiutaleita leijaili Mayan selkään kesäkarvan sekaan, ja hakaan, jonka reunoilla kasvoi jo ruohotuppoja. Mitä minä siitä välitin, mitä eläinlääkäri tai hevosettomat kansalaiset ajattelivat? Ymmärsihän nyt jokainen, joka Mayaan tutustui, ettei hevoseni ollut vielä ongelmajätettä, vaan maailman paras lemmikki.