Aamulenkki

Jaksoin pyöriä sängyssä yli kaksi tuntia ennen kuin nousin, nielaisin yöpalan ja lähdin ovesta ulos. Kello oli vähän yli viisi, kun hiippailin Hukkasuon tallin ovesta sisään. Tuoksui heinältä ja hevoselta, ja minä hiivin käytävää eteenpäin kuin ninja. Muutama hevonen oli hereillä ja puhisi tyytyväisenä kuvitellen aamupalan tulevan vähän aikaisemmin tänään, mutta suurin osa vielä nukkui.

Maya oli hereillä, mutta makoili vielä. Näyttäydyin sille karsinan oven takaa ja odotin sen tunnistavan minut ennen kuin avasin sen oven. Vasta oven avautuessa se punnersi itsensä pystyyn nivelet paukahdellen. Tarjosin sille leipää, jonka se söi tyytyväisenä silittäessäni sen kaulaa.

Ei mennyt kauaa, kun olimme jo ulkona. Jätin talliin lapun siltä varalta, joku sattuisi tulemaan paikalle ennen kuin palaisimme. Oli kylmä, ja lintujen aikainen varhaiskeväinen titityy kuulosti sarastavassa aamussa metalliselta. Onneksi Maya oli harjattu illalla niin hyvin, että sain vain sipaista pölyharjalla purut sen selästä ennen kuin kiinnitin sen riimun kumpaankin poskirenkaaseen narun ja nousin sen melko matalalta ja kapealta tuntuvaan selkään.

Hiippailimme käynnissä pimeyteen, Maya pää matalalla ja vielä välillä haukotellen, ja minä kahta riimunarua löysinä sen kaulalla pidellen. Kavioista kuului rouhiva ääni hiekkatiellä, ja linnut piipittivät puissa. Tuuli suhisi, mutta vain vähän. Muuten oli ihan hiljaista, koska autotkin nukkuivat vielä pihoissaan.

Kun kuusimetsän takaa alkoi näkyä kalpeanpuoleista auringonkajastusta, puristin Mayan kylkiä pohkeilla. Se alkoi ravata hitaasti ja rennosti, pää matalalla, vähän nyökytellen. Istuin sen selässä niin huonosti ja mukavasti, että ratsastuskoulussa opettaja olisi heti komentanut olemaan kunnolla. Olin liian takana ja jalkani olivat melkein Mayan kainaloissa kylkien sijaan, ihan niin kuin olisin istunut puutarhakeinussa enkä suinkaan hevosen selässä. Tiedostin sen oudon hyvin, enkä aikonutkaan korjata asiaa. Meidän vanhusten, minun ja Mayan, ei enää tarvinnut olla tuntiratsukko.

Ravissa me sujahdimme metsäpolulle ja haistelimme kylmää kevääntuoksuista ilmaa. Näimme hiiren tai rotan, ja monenlaisia lintuja, joista tunnistin vain fasaanin. Maya ei piitannut sen rääkäisystä, vaan ravasi eteenpäin, koko lenkin, koko metsän läpi, kunnes putkahdimme eräästä ojasta hiekkatielle. Silloin pysähdyimme yhteistuumin katsomaan, ettei autoja tule, ja jatkoimme matkaa käynnissä.

Hiekkatiellä laskin riimunaruohjat käsistäni ristiin Mayan kaulalle. Otin sen harjasta tukea, ja venytin jalkani niin pitkiksi kuin suinkin. Lonkista kuului vaimea paukahdus, mutta ei mitään enää, kun asettauduin vihdoin istumaan niin kuin ratsastajan kuuluukin. Maya pysähtyi omin päin haukkaamaan kevään ensimmäisen, osin jäätyneen voikukan ja jatkoi sitten matkaa.

Viimeinen osuus ennen tallin hiekkatietä oli asvalttia. Mayan kavioiden rouske muuttui metalliseksi kalahteluksi, kun hevosenkengät osuivat asvalttiin. Aamuvirkku mopoilijatyttö ajoi ohitsemme, ja nostin kättä kiitokseksi, kun hän asianmukaisesti hiljensi vauhtiaan. Maya katseli hänen peräänsä korvat pystyssä, mutta ei keskeyttänyt kulkuaan.

Tallilla päästin Mayan suoraan hakaan. Turhaa se menisi vartiksi sisälle, ennen kuin joku sen toisi taas takaisin. Se jäi ulos rennon letkeästi, vaikka ei olekaan kuukausiin tarhaillut ilman uskollisia aseenkantajiaan, Miniä ja Jackalia. Jätin sen aitaukseen ja lähdin töihin.

Kevätsiivous

"No niin! Kaikki kolme vajakkia! Pois siitä!"
Niitä oli joka puolella. Niiden alueellahan minä olin, mutta olisin toivonut sentään vähän kunnioitusta. Yksi niistä työnsi turpaansa huppuuni, ja vaikka hätistelin sitä pois, aina sen ruskea olemus oli uudelleen takanani. Vähän väliä löin sitä vahingossa talikonvarrella kaulaan, kun se seisoi niin lähellä. Eivätkä ne kaksi muutakaan paljoa kauempana olleet! Toinen kummitteli kottikärryjen takana ja tuijotti silmää räpäyttämättä tosi ahdistavasti. Sitä ei haitannut alkuunkaan, vaikka se sai välillä lantaa silmilleen, koska niin kiinnostavaa oli sen mielestä haan puhdistaminen. Siinä se vain törrötti ja tuijotti, mitä se muutenkin kyllä teki aina suurimman osan päivästään. Kolmas sentään liikkui koko ajan: ravasi kahden tamman ja minun ympärillä ja yritti haastaa tarhakavereitaan leikkiin. Ruunakin oli onnesta soikea, kun sen haassa oli oikein elävä ihminen, ja vieläpä niin jännissä hommissa kuin siivoamassa!

"Maya! Oikeasti häivy!" ulvoin epätoivoisena, kun pajautin taas ruunikkoa talikolla poskeen. Maya otti nyrpeän askeleen taaksepäin ja Mini hirnahti kysyvästi kottikärryn toiselta puolelta. Jackal vilisi joka puolella niin kuin sitä olisi ollut seitsemän kappaletta, ja minua hikoilutti. Heitin Mayaa pipollani, jotta se leikkisi vaikka sillä. Tottahan tamma poimi uuden lelunsa maasta ja heilutteli sitä suussaan, mutta pian sen naama oli taas niskassani, kun en lähtenyt sen enempää leikkiin mukaan.

"Ei Crimis varmaan tarkottanu että siellä pitää siivota just tällä sekunnilla", Ellen huusi tallipihasta. 
Käännyin katsomaan. Oli hiki ja ärsytti. Ellen näytti taluttavan Rallia, ilmeisesti olivat menossa ratsastamaan.
"Mä lähden kohta kotiin!" huusin takaisin, "en mä ehdi enää yöllä siivota!"
"Laita Susanna siivoamaan!"
"Enkä! Valtaosa tästä kakasta tulee mun hevosista!"

Jatkoin siivoamista. Talikoin lantaa, vähän Jackalin kavioita ja kerran uteliaan Minin nenääkin, joka ilmestyi tyhjästä tielleni. Välillä pysähdyin ottamaan Mayalta pipon takaisin päähäni, ja hetken kuluttua tein saman uudestaan, koska hevoseni on varkaiden sukua. Siirsin kottikärryt seuraavaan paikkaan ja puskin ne Miniä päin, jotta se väistäisi. Hätistelin Jackalin kauemmas ympäriinsä varisseilta heiniltä ja keräsin nekin lantakuormaan. Estin Mayaa syömästä heiniä ensimmäisen, toisen ja kahdeksannen kerran. Uhkailin Miniä talikolla pois tieltä ja työnsin Mayan pois muhkean lantakasan päältä samalla kun yritin huutaa Jackalille, ettei kaataisi kottikärryjä. Ei kaatanut, mutta hetken kuluttua Mini kaatoi, ja sain urakoida koko kasan uudelleen kyytiin. Jouduin pistämään Mayaa kylkeen talikolla, jotta se pysyisi vähintään metrin säteen päässä kottikärrystä ja huonoksi menneistä heinistä. 

Kun viimein olin valmis, hilpeä saattueeni käveli kanssani ihan portille asti. Jokainen olisi tullut mielellään mukaan, mutta ajoin kolmikon kauemmas. Hyvästelemättä minä sitten poistuin ja päätin, etten enää ikinä haluaisi nähdä hevosia. Ainakaan ennen ensi kertaa.